*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74115 ***





SULJETTU PUUTARHA

Runoja


Kirj.

AINO KALLAS





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.




SISÄLLYS:

I

Suljettu puutarha
Kapinoiva Danaidi
Valkea tähti
Chimère
Mykkä
Kotiin
Talttumus
Nuotio
Tähtien laskija
Koidulan hauta-uurnaan
Jasmiini-uni
Finis poëseos
Vainajan virsi
Paimentolaissielu
Ylitse muurin

II

Syrjässä valtateiltä
Suojärvi Liivinmaalla
Viron orjan laulu
Mene tekel
Pimeät joulut
Moriturus
Kuolleen sydän
Kaatuneille

III

Koitto ja Hämärä
Kynestin neiti

IV

Tuuli hauta
Mooseksen sauva
Varjossa vuorten
Kevät
Värisevien haapojen alla





I




SULJETTU PUUTARHA


    Oi yrttitarhat, joist'ei päivä tiedä! —
    Kuin nääntyneenä näivettyvi puu,
    ei liiku lehvät, ruoho ruskettuu,
    ei päivän kuultoa yön kukat siedä,
    ne terän sulkee, tomuun kumartuu.
    Oi yrttitarhat, joist'ei päivä tiedä!

    Vaan hämyn langetessa lumot laukee,
    käy kuiske kuuma yli kukkien,
    ja tuoksu tulvii tumma, kuumeinen,
    kun herää kukat, rakkauteen raukee,
    puut seisoo punehtuen, väristen.
    Oi yrttitarhat, jotka yöksi aukee!




KAPINOIVA DANAIDI


    Zeus, oi uupuvi orjasi, pois ota polttava vaiva,
    kauan jo ammensin aaltoja vierivän veen,
    ehtinyt on aiooneja taas läpi ruukkuni raskaan
    virrata vuosien vuo, aikojen äärettyys,
    synkkänä vyöryvä Styx ja Akheron ankea, tumma,
    autio aamu ja yö, päiväni päättymätön,
    silmien syylliset veet, maan lapsien lohduton itku,
    arkien loppumaton, lyijynlaimea vuo!
    Harteilt' orjasi, oi ota, Zeus, tää taakkani turha,
    ankeus ainainen, tehtävä täyttymätön,
    niin kuni lapsille maan, elo suo lyhyt loppuva mulle,
    täyttää ruukkuni vain, vaipua vierelle sen!
    Kas, tulivirran vaahtohon, Zeus, nyt ruukkuni kastan,
    ah, en katsoa sen kuumia kuohuja voi!
    Hetkesi tullut on, tytär Danaon, talttunut ammoin,
    liekkejä laineet tuo, hehkua heittää veet!
    Oi, ota orjuus tää, — tai patsaas korkean paateen,
    herjaus huulilla, Zeus, ruukkuni pirstaks lyön!




VALKEA TÄHTI


    Tänään, valkea tähti, inehmon itkevän löydät,
    sätehes valkean valossa väriseväisen,
    lapsen, jonk' usko ja pettymys aina on uusi,
    huomenna tielläsi tapaat vain kuvan jäisen.

    Tänään ihmehet tehdä vois ijäinen valos,
    juhlien juottaa sielun kuin jalo viini,
    mutta jos huomenna tuikit, kaikki on turhaa,
    kuollut on katu, ovet on teljetty kiinni,

    raiskattu ruusut, akkunat autiot ammoin,
    sortunut pylvähistöstä suorasta monta,
    valaiset säröä särkyvän marmori-uurnan,
    sätehes valkean valossa liikkumatonta.




CHIMÈRE


    Chimère, sun siintoos sielu vaiti vajoo
    ja uppoo hopeasi hohteeseen,
    sun valoos aukee, atoomeiksi hajoo,
    sun kirkkautees katoo kaikkineen.
    Chimère, sun vuokses vaihdan elon tyynen,
    sun vuokses kerran vielä kaikki myynen.

    Chimère, oi harha outo, olematon,
    on olos unta utuisinta vaan,
    ja sentään öitten rauhan, päivän raton,
    ja riemut hiljaiset ja rikkaat maan,
    Chimère, sun etees uhriks kaikki kannan,
    ja laivat poltan, elämäni annan.

    Chimère, sa kangastuksin taivaat täytät,
    ja niinkuin vesikaari vettä juo,
    sa purppuraista punaa juovan näytät,
    se virtaa suonissas kuin värivuo.
    Chimère, ma verettömäks varjoks vaihdun,
    sun loin, sa elät, itse harhaks haihdun.




MYKKÄ


    Ah, ennen ehtikö vaiti-olo,
    kun puheen oppi tää povi polo?
    En surmaa säiky, en ijäisyyttä,
    vain vait'olon äärettyyttä!

    Ma vaikenin ajat pitkät ammoin,
    ma omaa mykkyyttä kaihdin, kammoin,
    en puhetta oppinut, sanoja saanut,
    en vaikenemasta laannut.

    Vaan mykkänä kuolla jos kohtalo mulla,
    mun täytyis tuvilta Tuonen tulla
    ja huutaa huulin, jotk' elo sulki,
    sanat kauan kaivatut julki.

    Maa mykkä, et vaieta enää voisi,
    sanat saisi hieta, ja somer soisi,
    mun haudastani kuin sävel heläis,
    ja mun kuollut sieluni eläis!




KOTIIN


    Sinne tahdon, vanhaan valkamaan,
    missä ruuhta vartoo kirkkoväet,
    lepät rannan kaartaa, kultaa kukkuu käet,
    niemen päässä nuottakota laho,
    riippukoivu, aurinkoinen aho,
    venhe maassa vanha, unohdettu.
    Oi te varjot armaat, valkopäiset,
    on kuin katsantonne kirkastettu
    viihtyis yhä tyynten vetten yllä,
    täyttäis tutut taivaat hymyilyllä,
    luhdat, kummut, lukot hämäräiset,
    pyhän pihlajaisen pihamaan!
    Rauhan rannat, teiltä rauhan saan!




TALTTUMUS


    Talvinen ehtoo ennättää,
    putoaa puista hohtava härmä,
    hangella kuutamo kimmeltää,
    kirkkain kitehin kukkii jää,
    lumessa ikkunan särmä.

    Kadonneita et kaipaile,
    tulevista et tuskaa tunne,
    seuraat sädettä kuutamon,
    viileä, raukea sielus on,
    et kysy, miksi, et, kunne?

    Viivyn varjona vierelläs,
    kuutamon kylmässä valossa lymyyn,
    olen sun sielusi raukeus,
    olen sen talvinen talttumus,
    jäisenä kiteenä hymyyn.




NUOTIO


    Kas, lapset laitumelle eksyneet,
    yön tullen risut, oksat kokoon riipii,
    ja luona loimuavan nuotion
    tulesta turvaa etsii, yhteen hiipii, —
    vaan äkkiä niin äänetöntä on,
    salainen kauhu, outo autius,
    alussa arka vain kuin aavistus,
    povessa kunkin kytee, kasvaa salaa, —
    niin nopeasti nuotiomme palaa,
    ja tuhka tumma, hehku hiilloksen,
    ei varjella voi yöltä varjojen!
    Oi lapset, eksyneet yön selkään,
    te tilaa tehkää luokse nuotion,
    mun lailla teidän, ah, niin vilu on,
    ja yötä pitkää, pimeyttä pelkään!




TÄHTIEN LASKIJA


    Laps loppumattoman unelman,
    miten osuin merelle outoon laivaan?
    Joku kuiskasi mulle korvahan:
    sun täytyy laskea tähdet taivaan!

    En hyödyks ollut ma ollenkaan,
    en pahaa tehnyt, en liioin hyvää,
    kädet ristissä ikäni istuin vaan
    ja keulassa katselin vettä syvää.

    Mun tähdet laskea täytynee,
    ne vilkkuvat väreessä aallon kalvon,
    mun huuleni lukuja hymisee,
    jos nukun, jos silmät suurina valvon.

    Satatuhanteen saakka ehdin jo,
    vaan jäljellä miljoonaa on sata,
    on auringon takana aurinko,
    ja laskematta on linnunrata.




KOIDULAN HAUTA-UURNAAN


    Oi, uurna usein unhoitettu, jalo,
    sa malja kaunis elon sammuneen,
    sun pintaas kristalliseen, kirkkaaseen,
    vain taittuu hautaholvin harmaa valo.

    Sa luotu olit maljaks jumalain
    ja vapauden pyhää mahlaa varten,
    nyt täyttää tuhka sun ja tyhjyys vain.

    Pikari puhdas elon nektarin,
    oi malja, muovailema Runotarten,
    sa täytyit kukkuroilleen kyynelin.




JASMIINI-UNI


    Kuolkaamme jasmiinivihmaan varisevaiseen,
    tukehtuin tuhanten jasmiinikukkain tuoksuun,
    elkäämme enää tahtoko auvoon maiseen,
    ei enää mailman kiistävän kilpajuoksuun!

    Vaivumme jasmiinihautaan kuin vuoteelle elon,
    kuin olis alla keväinen, kukkiva keto,
    unohtain kohtalon vallat ja kuolemanpelon,
    jasmiinituoksua viimeinen henkemme veto.

    Kuolema, kussa on otas ja kalkkisi kussa?
    ijäiset ilmat jasmiinituoksuksi vaihtuu,
    jasmiini-unessa uudessa, kirkastetussa,
    kukkaissieluksi valkeaks sielumme haihtuu.




FINIS POËSEOS


    Kuollut on Runo, kuollut on Runo, ma laulan,
    tyhjä on taivas, autio avaruus,
    laulu on kuolosta linnun kaarevakaulan,
    surmasi kauniin untensa kaukaisuus.

    Lennä, valkea lintu, vartovi surma,
    halki hyisten ilmojen havisten,
    povessa pyörtymys pyhä, hullaannuttava hurma,
    sydän oudosta onnesta vavisten.

    Valkea tuli sulle tuikkien vastaa,
    majakka maista ylempi, taivainen,
    ah, mikä sulo siihen sulkansa kastaa,
    ah, mikä autuus vaipua valoon sen!

    Lennä välkkyvin siivin, ilmavin innoin,
    murskaksi pääsi jumalten lyhtyyn lyö,
    verisin siivin ja vaiti, ruhjotuin rinnoin,
    kuole kiville maan, ylt'ympäri yö!

    Hamaan hautahan kiron karkean kuulet,
    herjaks hehkuvan sielusi singotun,
    vaan kunis laulujen laittoon herkkyvi huulet,
    sinis mun suokaatte kiittää kuoloa sun!

    Laulan rohkean, laulan sankarin surmaa,
    varrella arkiviikkojen ainaisten,
    laulan unien unta, pyhän haavehen hurmaa,
    keskellä mailman jäisen ja järkeisen.

    Laulu on kuolosta linnun kaarevakaulan,
    surmasi kauniin untensa kaukaisuus,
    kuollut on Runo, kuollut on Runo, ma laulan,
    tyhjä on taivas, autio avaruus!




VAINAJAN VIRSI


    Ystävä ylhä, kotia kohti mun vietkö?
    Varjona kanssasi kuljen kukkaista rantaa,
    mutta et tarvitse kaikkea taakkaani kantaa:
    että jo kuolin, elkösi koskaan tietkö!

    Ei että laulava laulu, mi mieltäsi viihtää,
    vain on kaikua kaiken katoavaisen,
    vain on hautaushymniä hurmion maisen,
    ei voi kiehtoa se, ei vertasi kiihtää.

    Ei että huulet, joita sa suutelet illoin,
    ammoin, ammoin jo ehtivät maatua maaksi,
    että mun ammoin tuuditti Tuonelan haaksi,
    maille, joilta ma palaan, mutta, ah, milloin?




PAIMENTOLAISSIELU


    Oi, tähdet, teiltäkö sielun sain?
    te kulkurit kuumat ja vaikenevaiset,
    te taivaan tanhuan paimentolaiset!
    Mun sirottui sieluni länteen ja itään,
    ei pantu levähdyspaikkaa mitään,
    mutt' tilaa jos mulle ei maan päällä lie,
    jää kaikkeus aina ja avaruus,
    yli maallisten maitten käy henkeni tie,
    jää kodiksi sille korkeus uus,
    en uurnaa ummehtunutta siedä,
    mun tuhkani saakoot tuulet viedä,
    en maast' ole tullut, en maahan palaa,
    ijät kaiket henkeni harhata halaa!
    Oi tähdet, teiltäkö sielun sain?




YLITSE MUURIN


    Ylitse muurin yössä kukat sataa,
    hyväily arka ohikulkijalle,
    ylitse muurin vieraan, ynseän,
    kuin kädenanto oudon ystävän,
    tervehdys kesäyölle tuoksuvalle.

    Niin vitkaan täällä elo vierii, mataa,
    etäälle pyrkii, ehtimättä sinne,
    kuin vuosisadat nukkunut se ois,
    heräjää hetkeksi, taas nukkuu pois,
    ikävöi ijät, tietämättä minne.

    Ylitse muurin yössä kukat sataa.





II




SYRJÄSSÄ VALTATEILTÄ


    Panen palamaan kynttiläisen,
    uneksin: valtava valomeri
    vapauden tuloa tervehtii!

    Hiljaa hymisen voitonhymnin,
    uneksin: rummut, torvenraiku
    kantaa sen yli kaupungin!

    Kuulen sydämeni rajun sykkeen,
    uneksin: tuhanten onnentunne
    maani sydäntä sykyttää!




SUOJÄRVI LIIVINMAALLA


    Heinärannat, heterannat,
    tuuli kylmä kaislaa tuuti,
    huojui nevan nälkäkoivut,
    pääni päällä kuovit huuti.

    Soitten silmä, umpijärvi!
    Suru väijyy alla lumpeen,
    murehtivat mustat vedet,
    rämeet saartaa järven umpeen.

    Kivenkova murhe, jolle
    itkun iloa ei suoda,
    silmä, täynnä kyyneleitä,
    joista yksikään ei vuoda.




VIRON ORJAN LAULU


    Seitsemänsataa vuotta
    iti siemen vihan,
    unohti sen orjat,
    isännätkin ihan.

    Verikaste lankes,
    vainon viestit sousi,
    yhdessä yössä
    tulilaiho nousi.

    Tulipunatähkät!
    Kenpä ne korjaa?
    Isännät, isännät,
    muistakaa orjaa!




MENE TEKEL


    Synkeä käsi kirjoitti
    taivaalle outoa kirjoitusta.
    Kansa kauhussa kulkevi,
    tanhua taivaan on tähdetön, musta.

    Pysähtyy pidot pitkät nuo,
    mahla kultainen maljaan jäätyy.
    »Mikä on taivaalla merkki tuo?»
    Hymy julkea huulilta häätyy.

    Tanssijatyttöjen hiuksilta
    viininlehvien purppura putoo,
    sammuvat soihdut nurkissa,
    kauhu kangastuksia kutoo.

    Saapuu tietäjät kaukomaan,
    merkkejä outoja kokoon tavaa,
    puistaa harmaita partojaan,
    arvoitusta ei kukaan avaa.

    Torkkuu pitkien pöytäin taa,
    viisauksia vanhoja toistaa,
    paperipinkat paisua saa,
    »mene tekel», taivaalla loistaa.

    Huhu kiertävi kansassa,
    kirjaimet öisin välkkyvät verta,
    että se aika on ovella,
    jolloin ne lapsikin lukee kerta.




PIMEÄT JOULUT


    Tuleeko tänäkin tummana vuonna
    pyhäiset pidot, ilta rauhan,
    jolloin me tutkimme taivasta syvää,
    itkemme hiljaa, haluamme hyvää,
    katsomme lentoa lumen lauhan?

    Eikö tule tänä tummana vuonna
    äkkiä vihuri aukosta oven,
    kaada kuuset, sammuta valot,
    tummenna taivaalla tähtien palot,
    riistä rauhamme pohjasta poven?

    Eikö kuulu korkea ääni
    ilman ijäisten kaarten takaa:
    tulkaa, mahtavat maan ja meren,
    syntynyt valtias vainon ja veren,
    vihan ruhtinas seimessä makaa!




MORITURUS


    Itse lyhteen maahan lasket,
                  istut majas eteen,
    katsot, kuinka painuva päivä
                  heittää varjot veteen.

    Toisia käsket: työtä tehkää,
                  vielä pitää poutaa,
    kylväkää ja kyntäkää,
                  ennen syksyä, routaa!

    Itse huomaat, kuinka häly
                  hiljaisuudeks haipuu,
    kuulet, kuinka elon äänet
                  vaikenee ja vaipuu.

    Toisia kutsut: taistelkaa!
                  soivat sotatorvet!
    ristiretkeen rientäkää,
                  kansoittakaa korvet!

    Itse kuulet kuolon kutsun,
                  pimenee jo ilta,
    tunnet tulevan jäisen viiman
                  tähtien tanhuilta.

    Toisille huudat: eläköön elo,
                  nouskoon voiton lippu!
    Itse katsot, kuinka lankee
                  ilta, esirippu




KUOLLEEN SYDÄN


    Saapuu yö,
    suuri, sairas sydän lyö.

    Ruumis kuoli, tunto turtui,
    sydän vain se sykkii yhä,

    kädet, jalat poikki murtui,
    vuosi maahan veri pyhä.

    Sykkii vaan,
    sydän suuren, synkän maan.

    Kuolleen ruumiin sydän sykkii,
    ei voi kuolla, säilyy taju,

    itkee, värjyy, tuskaa tykkii,
    kohoo maasta kalman haju.

    Sykkii vaan,
    sydän suuri kuolleen maan.




KAATUNEILLE


    Kunnia sokeille, jotka
    silmät ummessa kulki!
    kunnia kuuroille, jotka
    vaaroilta korvansa sulki!
    syöksyivät surman teille,
    rinnassa rautainen usko,
    silmissä kaukainen rusko,
    kunnia ikuinen heille!

    Kunnia kaikille, jotka
    kaatuivat lokaan kadun,
    suistuivat piikkein pistoon,
    mutta murtivat ladun,
    missä he lepäävät, missä? —
    Leikatkaa vapauden viljaa,
    muistakaa sankareita hiljaa,
    haudoissa nimettömissä!





III




KOITTO JA HÄMÄRÄ


    Oli valkein yö, suven suuren aatto,
    maan nurmia asteli taivaan taatto.

    Pois vaskiset vasamat pilviin lymys,
    kuin sininen siunaus silmä hymys.

    »Koit, Hämarik, lapseni lempiväiset,
    nyt häihin käykää, te seppelpäiset!

    »Ja kuulla taivahan tahdon saatte:
    Te valo yhdessä vaalikaatte!

    »Koit, sulle auringon uuden uskon,
    sa soihtu sytytä aamuruskon!

    »Ja Hämarik, tultua illan tienoon,
    tulikehrä kätkeös huntuus hienoon!

    »Vihin yhteen teidät ja siunaan työnne,
    näin olkoot autuaat aamut, yönne!»

    Maan nurmelle lankesi lapset taivaan:
    »Isä Taara, katso lastesi vaivaan!

    »Älä kahletta lastesi kantaa säädä,
    suo ijäksi sulhoks ja morsioks jäädä!

    »Suo aina palvoa, aina palaa,
    suo henki, jok' ikänsä hehkuu, halaa!

    »Suo kaiho, auvoa armahampi,
    suo itku iloa ihanampi!

    »Suo yhtyä lastes vain kerran, kerran,
    vain valkeinna yönä, vain hetken verran!

    »Ei viikon vaivassa, arkityössä,
    vain juhannusjuhlana, suviyössä.

    »Suo riutua rakkaudesta yhä,
    älä onnea suo, vain kaipaus pyhä!»

    Ja lapset vaikeni, hymysi taatto,
    oli valkein yö, suven suuren aatto.

    Yli taivahan taipui siintävä silta,
    kun yhteen sulivat aamu ja ilta.




KYNESTIN NEITI


    Näin käypi kuilusta taru kumma:
    Kynestin neiti, hiuskauno, tumma,
    jo monen sulhonsa surmaan suisti,
    kun kulki kosijat, päätä puisti:
    »Sen oma olen, ken orhin ohjaa
    yli kuolon kosken, päin Hornan pohjaa,
    ja katsoo kauhutta kalman vesiin,
    sen sankariks sanon, se käyköön esiin!»

    Näin surmaan sulhonsa ilkamoiden,
    hän saattoi torvien raikuin, soiden,
    moni vuoren harjalle hevon käänsi,
    jo murti muotoa, päätä väänsi,
    näet, alla aukesi kuilu syvä,
    maan vesiin vyöryviin ylettyvä,
    käy vinha vilske, kuin tulipirran,
    kun kuohut murtuvat kuolon virran,
    ja pyhän pyörtymän, kuuman hurman,
    jo tuntee huokuvan suusta surman,
    ei taakseen tarkkaa, ei katso eteen,
    päin silmä pälyy vain kalman veteen,
    vain naurun heleän, häijyn muistaa,
    jo horjuu hepo, alas sulhon suistaa.

    Vaan kosto koitui, näin kertoo kansa:
    mies synkkä saapuvi ratsullansa.

    »Mik' aikees, sulho?» »Ma vannoin valan,
    sun voitan tai Hornan hehkuun palan!»

    Kynestin neiti niin kalvaks kävi,
    ei sanaa saanut, niin värähtävi.

    Vaan vieras käskien: »Missä tie?»
    ja ratsun kuilua kohti käänsi.

    Jo parkas impi, tuns uuden elon,
    kaikk' auvot maiset ja kalman pelon:
    Ei sinne, sinne, — se surmaan vie!»

    Ja impi korskea kättä väänsi:
    »Jo tarpeeks tuhoa tehnyt enkö,
    oi armoa, armoa, ällös menkö!»

    Käy ohjiin kiinni ja niissä laahas,
    ja neittä nääntyvää ratsu raahas,
    vaan höltyi ohjat, ja orhi karkas,
    Kynestin neiti vain kerran parkas
    ja tahtoi juosta, ei jalat kanna,
    rukoilla, ääntä ei rinta anna,
    niin korvat tukki ja silmät sulki,
    kaks askeletta vain vaivoin kulki,
    jo maahan vaipui, kuin kuollut makaa,
    vain huulet hymisi tavan takaa, —
    kun toipui, kahlehet kielen katkes,
    ja rukouksehen rinta ratkes,
    ei koskaan ennen niin sanat soinut,
    rukoili niinkuin ei ennen voinut,
    ei mitään näe, on silmiss' sumu,
    vaan kaukaa kuuluvi äänten humu,
    ja ympärillä jo raikuu, helää,
    »Hän elää, sankari saapuu, elää!»

    Kynestin neiti kuin eloon havas,
    värähti, kaihtaen katseen avas.

    Vaan vieras synkkänä sanat viskas:
    »Kynestin neiti, nyt notkuu niskas!
    en vihkivuoteelle viemään tullut,
    vaan kostaa halusin herjas hullut,
    sun kataluuttasi kauan kammoin
    ja valat vannoin sun vuokses ammoin,
    sai aseveikkoni armain surman,
    sun tahdoin tuhota, miesten turman,
    sun ivanaurusi ijäks jäätää,
    sun hymys kylmän ja kauniin häätää!»

    Näin vieras, vaikeni kaikki kansa,
    ei nouse neiti, on polvillansa,
    ja povi paisuvi, epäröiden,
    kun vastas vaaleten, kyynelöiden:

    »Oi sanat syyttävät, surmankovat,
    ne vastaan otan, ne totta ovat!
    vaan joka herja, min huules linkoo,
    kuin siunauksena mulle sinkoo,
    ma kauan kyyneleet hyvät estin,
    nyt nöyrä olen, nyt itkun kestin,
    sua siunaan, hyvyyttä suurta halaan,
    lapsaikain pyhäiseen auvoon palaan,
    sua siunaan, että mun sieluni suli,
    ja kun kerran koittavi kiirastuli,
    ei ilmain ijäisyys mulle riittäis,
    niin kauan sieluni sua kiittäis!»





IV




TUULIHAUTA

Gustav Suitsin mukaan


    Ma muuttunutta laulua laulan,
    alla taivaankannen tummentuvan,
    ma muuttelevaa laulua laulan,
    alla tuulten, ajan ummehtuvan,
    kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu,
    soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.

    Älä lauluani kauneinta kysy:
    sanaa, sointua saanut se ei,
    ihanintani ilmanteiltä kysy,
    pois haihtui, ohi tuuli sen vei,
    tuulentuiskeesta hetken kuin sävel soi,
    harva Tuulimaan siemen heilimän toi.

    Liekkö suojatta ollut se liioin,
    tasangolla tuulikansan maan,
    mua viehtikö vaellus liioin,
    tasavallassa tuulien maan?
    en ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan
    ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.




MOOSEKSEN SAUVA

    Joh. Öhguistin mukaan


    Vain kerran hän kosketti kylkeä vuoren,
    jo pulpahti pisarat alta kuoren.

    Ja povesta kuollehen kallion,
    elon virrat etsivät auringon.

    Joka päivä mahtava sankari
    näkymättä saapuvi luokseni.

    Ja henkeni hetteet pyrkivät soiden
    ylöspäin yhä riemuiden, kapinoiden.

    Nyt kohoo käsi: ja laulavan laineen
    jo kuulen puhkovan kallion paineen.

    Vaan arkien hälinä korvat sulkee, —
    hän sauvan laskee ja ohi kulkee.




VARJOSSA VUORTEN

Anna Haavan mukaan


    Varjossa vuorten järvi on,
    niin syvä, sininen,
    kuin olis taivas taipunut
    levolle helmaan sen,
    varjossa vuorten.

    Ja villiruusut, palmupuut
    sen rantaa reunustaa,
    ja virrat kautta korpien
    sen syliin kiiruhtaa,
    varjossa vuorten.

    Oi armautta auringon,
    suvea ainaista!
    sen kukoistusta kultaista
    ei hallat harmenna,
    varjossa vuorten.

    Satuja laineet laulavi,
    ja ilma ilakoi,
    ja ihanista ihmeistä
    humina palmuin soi,
    varjossa vuorten.

    Ja luojan neuvot lempeät
    nyt täysin tajuat,
    elosi turhan tyhjyyden
    kuin uneen unhotat,
    varjossa vuorten.

    Oi, jospa hauras haahteni
    tien löytäis järven luo,
    niin tuskat kaikki tervehtyis,
    ja viihtyis vaivain vuo,
    varjossa vuorten!




KEVÄT

W. Ridalan (Grünthal) mukaan.


    Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,
    vaan itätaivaan täyttää hohde kuun
    ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,
    kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.

    Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää
    ja taivaan holvein takaa loiston luo,
    ja lahden suuhun syttyy värivuo,
    kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää.

    Niin herkät värit, välke vetten pinnan,
    ja kuulto iltataivaan ihmeellinen!
    vain kaupungista tulten harva tuike,

    ja vetten yllä herkeemätön huike.
    Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan
    ja pohjattuutta poven, sielun sinen!




VÄRISEVIEN HAAPOJEN ALLA

Gustav Suitsin mukaan


    Ma kuljen värisevien haapojen alla,
    ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa,
    uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.

    Päivän kaukaisten metsien paloon sadunpunaisena painuvan
    näen poloisin, palavin silmin,
    tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen
    latvoissa haapain.

    Yli niitetyn luhdan myöhäiset huo'ut Tuulimaan
    aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat,
    yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinäväki
    kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.

    Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden,
    kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi,
    teitä tervehdin, haavat, te siskot, te veljet!

    Ma kuljen värisevien haapojen alla
    mykkänä, totisena, maanpakolaisen askelin.

    Minut värinäänne ottakaatte, haavat!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74115 ***